Let's do this!

Kuka minä olen?

It's been a long time coming, rekisteröitynyt tänne jo 2013 mutta vasta nyt uskaltaudun ensi kertaa avaamaan elämääni kaikkien luettavaksi, olkaa armollisia, here we go!

Kuka, mitä ja missä?

Kuka minä olen, mistä minä olen ja minne lienen matkalla? Ensimmäiseen kahteen kysymykseen, olen 35-vuotias Hannu ja olen Kontulasta pahamaineisesta itä-Helsingistä. Se minne käy matkani tulevaisuudessa, vain aika voi sen näyttää, sillä minulla ei ole hajuakaan, sen tiedän, että juuri tällä hetkellä tuntuu hyvältä juuri tässä.

Lapsuuteni oli hyvä, vaikkakin vanhempani erosivat minun ollessa 9-vuotias, sain viettää turvallisen ja muuttuneisiin tilanteisiin nähden hyvän lapsuuden kahden paikkakunnan, Haukiputaan ja Helsingin välillä, molemmat alkavat h:lla, mutta muuta samaa niissä ei sitten olekaan. Haukipudas on hyvin pieni paikka hieman Oulun yläpuolella, jossa kaikki tuntevat toisensa, eikä mikään jää salaisuudeksi. Siellä välimatkat ovat pitkiä ja julkinen liikenne kaupungin ulkopuolella ja sisälläkin aika olematonta. Haukiputaalla oli hyvä viettää lapsuus ja kasvaa nuoreksi aikuiseksi, sieltä on hyvät muistot ja muutama ihana ystävä. Monia siellä tehtyjä juttuja olisi voinut jättää tekemättäkin, mutta se on elämää, niistä lisää myöhemmin, kuten siitäkin mihin tuo kaikki lopulta johti. En kuitenkaan niitäkään juttuja vaihtaisi pois, jollain tasolla koen, että meidän jokaisen elämä on jollain tapaa kirjoitettu valmiiksi etukäteen isojen suuntaviivojen kautta ja kaikki nämä asiat tapahtuvat jotta elämäsi suuntaisi oikealle polulle.

Kouluajasta sen verran, että ala-aste minulla sujui hyvin, oli ystäviä ja hyvä ilmapiiri pienen paikkakunnan ala-asteella hieman sivussa ”isosta” kirkonkylästä. Kaikki muuttui kuitenkin, kun siirryttiin ylä-asteelle juurikin tuonne kirkonkylälle. Oikeastaan välittömästi tuonne siirryttyämme,  minä kilttinä äärettömän ujona silmälasipäisenä poikana olin helppo uhri koulun kiusaajille. Kiusaaminen jatkui oikeastaan koko tuon ylä-aste ajan enemmän ja vähemmän päivittäisenä, milloin lokerooni oli tungettu tupakkakartonki, milloin kirjoja/kyniä viety kaapista, toisinaan huudeltiin kovaan ääneen ”rillipiru, nörtti, nössö” tms. loukkauksia, milloin suoraan tönittiin tai heiteltiin käytävällä. Tuohon aikaan sitä ei vaan jotenkin uskaltanut kertoa asiasta edes kavereille, saati opettajille tai kotona. Sen vain otti vastaan, kuin olisi odottanut hurrikaanin ohittavan toivoen ettei se tee vahinkoa. Mutta eihän tuollaista kukaan kestä loputtomiin ilman, että se vaikuttaisi. Tämä kiusaamisen aika loppui siihen, kun siirryin lukioon pihan toiselle puolen ja nämä kiusaajat siirtyivät ammattikouluun tms.

Nyt, kun katson tuota jälkeenpäin, koen että se vaikutti ainakin siihen että nykyisin on todella arka sanomaan kenellekään asioista, vaikka olisi aihetta ja ylipäätään kohtaamaan uusia ihmisiä, mikä juuri tässä elämäntilanteessa on aika ikäväkin juttu. Tästä voisin kirjoittaa oman osansa sitten, miten tämä vaikuttaa työelämässä ja ihan päivittäisessä arjessa. Varsinkin kun tätä nyt katsoo ulkopuolelta, ei voi kuin tuntea syvää pettymystä, tällainen käytös jatkuu edelleen. Jos voisin nyt sanoa jotain sille nuorelle ylä-aste ikäiselle itselleni, olisi viestini seuraava. "Puhu opettajille, sano vanhemmillesi, se ei tee sinusta millään tasolla heikkoa tai juorukelloa, jos sinä uskallat sanoa, sinä olet vahva, sinä olet esimerkki! Juttele kavereidesi kanssa, he voivat olla samanlaisessa tilanteessa." 

Eli toisin sanoen, ymmärtäkää että kiusaaminen jättää aina elinikäiset jäljet, joten älkää tehkö niin vaan olkaa sen yläpuolella.

Miksi kirjoittaa näistä asioista julkisesti ja vielä blogiin?

Olen aina ollut aika huono puhumaan asiosta ja käymään juttuja läpi suullisesti, jo koulussa kaikki puhumista ja esiintymistä vaativat esitelmät yms. aiheuttivat kauhun kankeutta ja paniikkia. Kirjoittaminen on ollut minulle se keino pukea sanoiksi kaikki pääni sisäiset ajatukset, tunteet ja tapahtumat. Olen nuoresta asti totuttautunut siihen, että se on minun keinoni ”tyhjentää kovalevyni”, tehdä tilaa uudelle, saada helpotusta pahaan oloon.

Uskon siihen vahvasti, että ihmisen elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä ja juuri nyt 35 vuoden iässä tunnen ja tiedän olevani uuden alussa. Viime vuosi oli henkisesti äärimmäisen raskas henkilökohtaisessa elämässä tapahtuneiden isojen muutosten takia, yksi polku tuli vaellettua huippuunsa ja tuntui ettei muuta keinoa eteenpäin ole, kuin yhteistuumin kääntyä risteyksestä eri poluille. Myös työelämässä päättyi eräs aikakausi ja siihen muutokseenkin on ollut iso totuttelu. 

Siksi tässä omassa kodissani Linkin Parkia kuunnellen on minun aikani hypätä blogimaailmaan, tuoda ajatukseni ja elämäni julki, ehkä siten tunnen kuuluvani johonkin ja olen valmis uudelle alulle.

Mitä odottaa minun blogeiltani jatkossa?

Ajattelin seuraavaksi kirjoittaa hieman enemmän elämästäni, täysi-ikäiseksi tulemisesta, siitä mitä se toi mukanaan, samoin kuin siitä kun isäni löysi itselleen uuden vaimon ja miten se minuun vaikutti. 

Myös niistä aiemmin mainituista asioista jotka olisivat voineet jäädä tekemättä, muutosta pohjoisesta etelään, parisuhteestani mielenterveysongelmien kanssa painivan nuoren naisen kanssa, sekä tästä viimeisimmästä kolmanneksen elämästäni kestäneestä parisuhteesta ja tietenkin nyt edessä olevasta uudesta alusta.

Lisäksi haluaisin myöhemmin vielä paneutua lisää tuohon pitkään parisuhteeseen ja siihen mitä kaikkea se piti sisällään, omasta näkokulmastani ketään ristiinnaulitsematta, rehellisesti.

Myös viime kesän odotuksiin nähden häränpyllyä heittäneeseen etelän reissuun ja sen tuomiin mullistuksiin ympäri ihmissuhteita.

Lupasin myös paneutua ujouteen työelämässä ja normaalissa arjessa sekä tuon yläasteajan jatkuneen kiusaamisen vaikutuksiin kaikessa tässä.

Stay tuned for more.. about life

brutally honest,

-lattiatonttu-