This is me, now.

Suojamuuri ja tunteet amen to that Vuosi alkaa saapua jälleen päätökseensä ja on aika katsella hieman menneeseen, kerrata tapahtunutta, sulkea ne kirjan sivut ja suunnata katseensa tulevaisuuteen.   Mitä jäi käteen vuodesta 2018, ei aivan hirveästi positiivista, mutta jotain. Pysyin aikalailla terveenä, sain tämän kivan asunnon ja sen laitettua isoilta osin, tyttäristäni kasvaa kovaa vauhtia upeita nuoria naisia, muutama hieno keikka mahtuu myös mukaan sillä musiikki on parasta livenä. Ei järin pitkä lista, mutta jotain kuitenkin. Se muu aika onkin sitten menty sellaista vuoristorataa että on tosissaan saanut pitää kiinni vaunun kahvoista ja toivoa että kyyti vihdoin tulisi pysähdyksiin. Täytyy rehellisesti myöntää, että menneet vuodet ovat olleet oman elämäni kaikkein raskaimmat, isoja muutoksia jo turvalliseksi tuntuneessa ja rakentuneessa elämässä, vuoristorataa ylös ja alas, välillä tuntui että oli täysin hukassa oman elämänsä ja ajatustensa kanssa

Merry Xmas Muistan lapsuudesta, kuinka tämä aika vuodesta oli se kohokohta jota odotettiin heti kesälomien päättymisen jälkeen. Kuuleeko se joulupukki tänä vuonna toiveeni, tuleeko pukki käymään jne. Lähes poikkeuksetta tuli vietettyä joulut täällä Helsingissä mummon luona muiden sukulaisten kanssa ja voi sitä iloa ja lasten riemua sekä malttamattomuutta. Se oli ihanaa viatonta aikaa omin silmin. Nykyisin joudun rehellisesti ihan kaivamalla kaivamaan esiin joulufiilistä, tälläkään hetkellä kodissani ei ole esillä mitään jouluun viittaavaa ja lahjojen hankinnan miettiminen saa vain stressireaktioita aikaan. Se mikä lapsena oli mystisen malttamattoman ihanaa, on menettänyt merkityksensä ja nyt näkee vain sen mitä joulusta on tullut, tai mitä se varmaan jo silloin omassakin lapsuudessa oli, nyt vain kaikkien mahdollisten kanavien kautta vahvistettuna, kulutusjuhla. Osta, osta ja osta jotta näytät läheisillesi että välität. Se mikä joulun tarkoitus omaan silmään ja

Niin, mikä se on, se sana joka saa jokaisen meistä ajattelemaan pystyykö sitä ääneen sanomaan, osa sanoo sen kyllä, mutta tarkoittamatta sitä aidon oikeasti. Miksi se sitten on niin vaikea sana meille ihmisille? Olen itse ollut monta kertaa tilanteessa, jossa tuo sana olisi pitänyt sanoa rehellisesti ja tunteella, mutta olen jättänyt sanomatta, koska se tarkoittaisi että olen itse epäonnistunut. Näitä tilanteita on ollut ihan lapsuudesta lähtien, joten olkoon tämä blogi nyt näin lähestyvän joulun ja uudenvuoden lähestyessä minun puhdistava veteni. Sorry seems to be the hardest word Ensimmäinen anteeksipyyntöni menee sille pojalle, jota heitin pienellä kivellä ala-asteella hänen nimiteltyään ja tönittyään minua, se oli todella hölmösti tehty ja vaikka siitä tuolloin jo opettajan kanssa keskusteltiin, haluan pyytää anteeksi, koska siinä olisi voinut käydä huonosti. Seuraavana on paikallaan ehdottomasti sanoa isälleni, kuinka sokea tuolloin nuorena

Nyt, kun alkaa olla muutamaa vuotta vaille se, kun olen asunut puolet elämästäni täällä maamme pääkaupungissa, lieneekin paikallaan käydä hieman läpi sitä, millaiset käsitykset minulla tästä kaupungista oli tänne tullessani, millaista elämä täällä on ollut, onko käsitykseni kaupungista sittemmin muuttunut, kaipaanko takaisin maaseudun rauhaan, mitä on Helsinki? Lähes kaikki sukulaiseni asuvat Helsingissä, joten olen pienestä pitäen täällä vanhempieni kanssa vieraillut sukulaisia moikkaamassa, joulua viettäen jne. Tosin tuon ikäisenä sen suurempaa käsitystä itse kaupungista oli vaikea muodostaa, kun tutuksi tuli vain sukulaisten kodit ja niiden lähiympäristö. Toki myös ne nuorelle pakolliset Linnanmäet, Korkeasaaret ja Suomenlinnat on koluttu läpi huolella. Ajatus oli oikeastaan se, että täällä on sukulaiset, nuo yllä mainitut paikat ja täältä lähtee laivoja. Ennen tänne muuttamista ajattelin, miten kukaan voi elää keskellä pimeää betonia, vailla mahdollisuut