Täysi-ikäisyys ja aikuistumisen ongelmat


Elämän varrelta





Tässä blogissa olisi tarkoitus paneutua hieman tarkemmin elämän vaiheisiin niissä kohdin, kun niillä oli isoiten elämäni suuntiin vaikuttavia merkityksiä, joten eiköhän isketä pihviin kiinni.


lapsuuden koti




Täysi-ikäisyys ja muutto



Vanhempieni eron jälkeen isäni oli pitkään todella murtunut tästä kaikesta, eikä laskujen, ei niin mielekkään työn ja kaiken kanssa meinannut oikein yksin jaksaa. Hyvin samanlainen ihminen kuin itsekin, huono pitämään yhteyksiä ihmisiin, helposti erakoituvaa sorttia joku kai kutsuisi introverteiksi, liekö tähänkin hieman tartuttava myöhemmin ja tutkiskeltava itseään syvemmin. Itseä kuvaa hyvin seuraava "wanting to be invited, but not wanting to go anywhere", mä viihdyn hiton hyvin himas. Tästäkin syystä viihdyimme mainiosti keskenämme isän kanssa, milloin ihan vaan elokuvia VHS-kaseteilta katsellen, milloin kaupungilla levykaupoissa pyörien. Koulujen loma aikaan olin hyvin pitkälti aina reissun päällä täällä äitini luona Helsingissä ja kesälomalla sitten isäni kanssa pohjoisessa vaeltamassa ja kalastamassa, joten oma työhistoriani alkoi oikeastaan vasta armeija ajan jälkeen. Nuo kalastusreissut ja myöhemmin Norjaan suuntautuneet automatkat yhdessä isän kanssa kahden ovat ikimuistoisen ihania aikoja, ei kännyköitä, vain me ja Coco saksanpaimenkoira lapin erämaassa teltassa. Norjassa tuli käytyä niin Nordkapp, kuin Lofootitkin ja ne maisemat ovat painautuneet ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoilleni, tietyt autossa soineet kappaleet tuovat samantien nuo rauhaisat vuoristotiet ja tunnelmat mieleen. Niihin maisemiin haluan vielä joskus, yhdessä oman rakkaani kanssa palata.

Nämä ajat tulivat kuitenkin lopulta päätökseen, minä olin kasvanut pojasta nuoreksi mieheksi lähelle täysi-ikäisyyttä, sitten isä tapasi työkeikalla ja työpaikan juhlien kautta erään naisen, se taisi olla rakkautta ensisilmäyksellä ja isän sydän viety. Ajattelin tuolloin, kuinka ihanaa rakastuminen mahtaakaan olla, vihdoin isäni löysi sielunkumppaninsa ja hänen elämänsä on kokonainen jälleen.
Tämä nainen muutti meille ja se taisi tehdä itselleni jotain, sillä muistan nuo ajatukset tuolloin ”no tänne se tulee äitiä leikkimään, vie isän minulta pois” ”minua et tule tänne määräilemään hirviö”. Täysin naurettava tapa ajatella näin nyt jo elämää nähneenä ja kokeneena kun tätä muistelee, eihän isä omaa poikaansa ikinä unohda tai jätä, eikä rakkaus omaa lastaan kohtaan koskaan häviä rakkaudelle naista/tulevaa vaimoa kohtaan, se rakkaus on toisenlaista, yhtä vahvaa muttei samaa.

Näin kuitenkin kaikesta huolimatta ajattelin ja kun tuossa iässä pitää yrittää näyttää kovemmalta kuin onkaan, löytyi mukaan alkoholi ja tupakka, tupakka varsinkin suorana kapinana isää ja tämän uutta rakasta kohtaan. Lisäksi alkoholi toi mukanaan kotibileet, jotka päättyivät lähes joka kerta kuten arvata saattaa järjettömään sotkuun ja paikkojen hajoamiseen tai tavaroiden katoamiseen. Tiesin tekeväni väärin järjestämällä näitä bileitä, mutten välittänyt koska tuolloin minusta tuntui että olin vihdoin hyväksytty, minusta oli vihdoin tullut jotain ja minut huomattiin, kuvittelin olevani juuri sitä mitä halusin olla, vaikka todellisuus taisi olla se, että tyhjä kämppä keskellä metsää oli vain hyvä paikka ryypätä, vähät siitä kuka siellä niitä bileitä järjesti. Olin ollut ylä-asteen ajan kiusattu ja nyt minusta tuntui, kuin olisin päässyt sellaiseen asemaan, missä minua ei enää kiusata, vaan olen haluttua seuraa. Löytyi tämän hävityksen keskellä myös ensirakkaus, joka kuitenkin suhteellisen nopeasti tuli päätökseensä, tähän vaikutti niin alkoholi, kuin se mitä seuraavaksi tapahtui. Tämä rellestys lopulta riitti totaalisesti isälle ja nyt 35 vuoden iässä ymmärrän täysin miksi.

Erään äärettömän railakkaan viikonlopun jälkeen, kun koristeikkunalasit olivat hajonneet kuistilta yms. oli isäni jättänyt keittiön pöydälle lapun ”jätä avaimet, kun lähdet”. Ensimmäinen reaktioni tuohon lappuun oli rehellinen ”haistappa sinä paska”, pakkasin tavarani sillä samalla sekunnilla ja lähdin ystäväni luo ajattelematta asioita sen enempää. Tuossa kohtaa oli ylioppilaskirjoitukset vielä päällä ja yhtäkkiä koko elämältä pohja pois, pääsisinkö niistä läpi, minne nyt menen kun koti vietiin, mitä tässä vielä tapahtuu? Onko tämän jälkeen enää mitään?

Siinä siis olin, kodittomana nuorena miehenä rakkaan ystäväni ja hänen perheensä luona jotain päiviä, sen aikaa että ehdin hommata junalipun ja ilmoittaa äidilleni että se ois nyt poika pohjoisen tulossa stadiin, lopullisesti. Ystäväni perhe piti minusta hyvää huolta siihen asti, kunnes kummitätini saapui viemään minut juna-asemalle josta matka jatkui putkikassin ja repun kanssa kohti Helsinkiä ja siellä odottavaa äitiä. Tästä olen heille kaikille ikuisesti kiitollinen.
Olin varmasti aika surkean näköinen reppana tapaus nuhjaantuneen putkikassini kanssa Helsingin rautatieasemalla tuona iltana, nuori juuri täysi-ikäistynyt mies elämä edessään, mutta täysin vailla päämäärää, elämästään otettu se aina siinä ollut "safe haven" pois, kaukana kotoa isossa kaupungissa, ilman ystäviä, vailla sitä omaa sosiaalista turvaverkkoa.

Lakkiaisjuhlatkin jouduttiin kaiken tapahtuneen jälkeen järjestämään niin, että äiti hoiti Helsingistä käsin paikkavaraukset ja lähettelimme kutsut juhliin, koska nämä juhlat piti ja halusin järjestää siellä missä elämäni oli ollut. Olin jälleen ystäväni perheen luona, lakkiaisaamun vastaisena yönä jännitys tilaisuutta kohtaan oli aivan järkyttävä, tuolloin ystäväni äiti pyysi minut luokseen, tarjosi oluen ja puhuttiin pitkään siitä mikä tilaisuudessa jännittää ja sen hetkisestä tilanteesta ylipäänsä, se oli juuri sitä mitä tuossa vaiheessa tarvitsin, tämä keskustelu rauhoitti minut ja olin valmis.
Tuon kaiken tapahtuneen jäljiltä yhteys isääni oli totaalisen poikki aina näihin lakkiaisjuhliin asti, enkä silloinkaan olisi ollut todellakaan valmis isääni kohtaamaan, mutta onneksi tämä rakas ystäväni, joka on monesta minut pelastanut ja nostanut jaloilleen, sai minut suostuteltua tapaamaan isäni ja puhumaan asiat rauhassa läpi ja nyt kaikki on välillämme hyvin, se ei tarkoita sitä että olisimme päivittäin, kuukausittain tai edes vuosittain yhteydessä, koska olemme todella huonoja ja siten täysin samanlaisia, mutta kaikki on nyt ok.


Armeija ja aika sen jälkeen



Kaiken tämän jälkeen minun olikin sitten aika kasvaa pojasta mieheksi eli suunnata armeijaan, olin saanut anottua siirtoa sodankylästä etelään ja minut sijoitettiin Upinniemeen merivoimien palvelukseen. Nopeasti läpikäytynä, koska armeijajuttuja ei jaksa kuunnella muut kuin niissä mukana olleet. Silloin tuntemukset, etenkin jatkosijoituspaikan ollessa Örön saari Turun saaristossa, olivat ihan pohjilla. Ei ollut ollenkaan minun paikkani olla käskytettävänä ja leikkimässä tuolla, tehdä asioita heti kun käsketään, niin kuin joku muu ne haluaa tehtävän. Jälkeenpäin sieltä on monia erinomaisiakin muistoja ja ystävät, nuo kanssa merivalvojat olivat ja ovat huikeita tyyppejä, joita näkee aivan liian harvoin. Ja oikeastaan, tuo Örö oli lopulta erikoisenkin hieno ja yhteisöllisen pieni paikka, sillä siellä ei ollut muita kuin me silloin palvelusta suorittavat ja linnakkeen henkilöstö.

Todellisuus iskikin sitten armottomasti vasten kasvoja armeijasta 9kk päästä vapauduttuani, putosin totaalisen tyhjänpäälle. Kouluun ei minun papereillani päässyt, ei ollut se otollisin elämän ja mielentilanne panostaa kouluun tuolloin pohjoisen loppuajasta, mikä vaikutti todella paljon eri aineiden numeroihin, todistuksen arvosanoihin ja itse ylioppilaskirjoituksiin, joihin minua ei kiinnostanut tuolloin lukea juuri lainkaan ja pääsinkin niistä läpi juuri ja juuri rimaa hipoen sillä taito ja tietotasolla mitä olin ennen noita kaikkia tapahtumia ehtinyt omaksua ja oppia. Luonnollista, mutta erittäin ikävää, sitä tilannetta ja aikaa nyt jälkeenpäin muistellen. Joten ei koulua, vieläkin rikki kaikesta siitä mitä oli käynyt ja miksi olin siellä missä olin. Töitä ei juuri silloin kiinnostanut edes hakea ja tuntui että oli totaalisen pohjalla, vailla suuntaa ylös. Halusin vain olla, kaukana kaikesta, unohtaa kaiken pahan jo tapahtuneen.
Lopulta tajusin, ettei tämä vaan voi jatkua näin, sain nostettua itseäni ylös sängyn pohjalta ja hankittua jotain pieniä keikkahommia vuokrafirman kautta erinäisissä varastoissa, jotta sain hieman rahaa kasaan. Elämä ei juuri maistunut tuolloin miltään, mutta siinä pimeydessä alkoi siintää pieni himmeä valo.


Parisuhde ja työ



Lopulta minusta tuntui, että aurinko alkoi paistaa risukasaan, olin tavannut herttaisen nuoren naisen ja ihastuminen oli tosiasia, lisäksi olin saanut oppisopimuspaikan turkkilaisomisteiseen lounasravintolaan, elämä näytti parempaa puoltaan.

Tokihan tämä hyvä aalto ei voi loputtomiin jatkua, uudella tyttöystävälläni oli mielenterveysongelmia, jotka toki tiesin jo heti alkuun, mutta en välittänyt koska hyvänä päivänä hän oli niin rakastettavan lämmin ihminen. Mitä en tajunnut oli se, kuinka äärettömän rajuja ne huonot päivät hänen kanssaan olivat. Jossain kohtaa tajusin olevani tilanteessa, jossa yritän "pelastaa hänet" tältä kaikelta, mutta enhän minä siihen kykene, en ole koulutettu psykoterapeutti tms. se ei ole minun tehtäväni, eikä minun taitojeni rajoissa.Tyttöystäväni tila huononi ja hänellä alkoi kierre laitoksissa, Aurora tuli minullekin tutuksi paikaksi vierailla, halusin olla tukena hänelle aina ja kaikkialla. Lopulta kaikki tämä johti siihen, että hän valitsi uransa suunnaksi sellaisen alan jota minä en voinut mitenkään hyväksyä, enkä seurata häntä sillä polulla, rakastin häntä enemmän kuin sydämessäni oli tilaa ja tämä otti todella koville. Jälkeenpäin, minusta on monesti tuntunut siltä, että tuo seurustelusuhde hänen kanssaan vaati veronsa oman pääni sisältä, jotain niksahti aavistuksen väärään asentoon ja olin tässä kohtaa henkisesti todella loppu, tästäkin ehkä lisää tulevissa blogeissa.

Lounasravintolassa alku oli mennyt uutta opetellessa ja rytmeihin totutellessa, tarkoitus oli siis että opin perusasiat tässä hieman isommassa ravintolassa ja siirryn sitten omistajan veljen pienempään ravintolaan häntä auttamaan. Lopulta oltiin kuitenkin tilanteessa, ettei tuolta meinannut saada palkkoja ajallaan, tai ne eivät pitäneet paikkaansa ja kohtelu alkoi tuntua siltä, kuin olisin ollut joku täysin aivoton ja turha tyhjäntoimittaja. ”Ai, tällaistako se aikuisuus nyt sitten on, fantastic” ajattelin tuolloin, jotain oli tehtävä, ketään ei kuulu kohdella näin.

Päätin oppisopimukseni palkanmaksun erimielisyyksiin ja kulttuurieroihin, ollessani vielä koeajalla, eikä minusta lopulta olisi ollutkaan niin totaalisen hektiseen menoon ja paineeseen, mitä tuollaisessa lounaspaikassa on.
Se paikka opetti minulle kuitenkin jotain mikä kantaa nykyiseen työpaikkaani jokaiseen työpäivääni siellä, älä kohtele työkavereitasi kuin paskaa, sillä sinä et voita yhtikäs mitään, vain häviät. Kunnioita ja arvosta niin sitä työtä, mitä teet, kuin niitä keiden kanssa sitä teet. Kuuntele, ymmärrä ja ole läsnä, ole avoin ja valmis oppimaan, joka päivä.


Kohti parempaa



Pian näiden tapahtumien jälkeen laitoin sen isommin ajattelematta ilmoituksen deitti.net sivustoille ja sieltä tuli hyvin nopeasti vastaus hakuuni. Nuori nainen vastasyntyneen tyttärensä kanssa. Hetken aikaa mietin, että onko minusta rehellisesti tähän, onko minusta hyppäämään todella rankan parisuhteen jälkeen suoraan perhe-elämään, mahdollisesti isäksi tuolle tyttärelle? Jokin ääni sisälläni sanoi, että nyt Hannu tämä on se juna jonka kyytiin sinun on hypättävä päästäksesi perille ja niin minä tein. Ja voi mikä matka se lopulta olikaan, reilu 12 vuotta täynnä elämyksiä ylä- ja alamäkineen, joihin en juuri nyt tässä halua kovin syvästi sukeltaa, koska joidenkin on helppo laskea 1+1, eikä näiden kirjoitusten ole tarkoitus mustamaalata ketään. Sanonpa vain, että on asioita, jotka todellakin haluaisin tekemättömiksi, mutta mukaan tarttui myös äärettömän paljon sellaista, mitä en vaihtaisi mistään hinnasta mihinkään, ikinä. Tätä kirjoittaessa tuo juna on tullut jo pääteasemalleen, ehjänä fyysisesti, ilman rikkoutunutta omaisuutta tai palaneita siltoja, pikkuhiljaa eheytyen jälleen kohti kokonaista.




Tämä blogi on minua ja minun elämääni varten, eikä tarkoitukseni ole ristiinnaulita ketään, vaan kirjoittaa asioista omasta näkökulmastani rehellisesti, sensuroimatta ja kertoa siitä, miten minä asiat näen ja koen. Ehkä syventävä ja avaava osio tähän isoimpaan kolmannekseen elämästäni tulee vielä, mutta sen aika ei ole juuri tässä ja nyt.



"En aio ommella kiinni haavaa, nousen ja paranen"
-Elämänlanka, Stam1na



Seuraavassa blogissa sitten ehkä enemmän tuosta ujouden ja kiusaamisen vaikutusten näkymisestä päivittäisessä elämässä ja työssä sekä pientä itsetutkiskelua.



Stay tuned for more… about life

Brutally honest,
-lattiatonttu-

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaikki loppuu aikanaan

Start of the decade

Uusi vuosi