Henkireikä

Neljä kirjainta ja kilpi



Olen syntynyt pohjoisessa, puolen suomen joukkueen alueella, paikassa jossa Kärpät imeytyy maaperästä ja äidinmaidosta jokaisen ihmisen geeneihin ja itsekin olen ensimmäisen paikanpäällä nähdyn jääkiekko-ottelun käynyt katsomassa Raksilassa, 1-divisioona aikoihin. Vastustajaa tuohon peliin en muista ja tuolloin olin niin nuori, etten ihan koko aikaa ollut edes selvillä kumpi niistä kentällä viilettäneistä joukkueista oli kotijoukkue. Tosin se selvisi kyllä, kun mustapaitainen joukkue takoi maalia maalin perään ja yleisö mylvi villinä. Kärpät oli täysin suvereeni tuolle sarjatasolle. Minä puolestani en kuitenkaan koskaan oikein saanut sitä kipinää tuosta hallista taikka joukkueesta, musta oli tylsä väri ja halli kylmä. Kaverit hehkuttivat, kuinka se ja se pelaaja on maaginen ja Kärpät on kohta SM-liigassa. 

Olin kuitenkin jo tuolloin nähnyt urheiluruudusta pätkiä liigatasolta ja siellä pelaavasta agressiivisesta hienoissa punaisissa paidoissa pelaavasta joukkueesta. Isäni oli ollut tuon joukkueen fani ja samoin enoni, joka sitten toikin minulle maailman hienoimman lipun ripustettavaksi huoneeni seinälle, se oli iso punainen lippu, missä oli kilpi keskellä, yläpuolella luki "Let's play hockey!" ja alhaalla oli KOFF 1 teksti. Kerran tullessani talvilomalla etelään, enoni vei minut katsomaan tuota joukkuetta Helsingin jäähalliin ja heti sisään astuessa tunsin, että siinä hallissa oli sitä jotain. Ne tuoksut, joka puolella näkyvät punaiset paidat, kovalla lämmittelyn aikana soinut rock, koko ilmapiiri tuolla henki jotain taianomaisen hienoa. Tämä oli se minun joukkueeni, tätä minä haluan seurata, tähän halliin haluan tulla vielä monta kertaa.

Paine tuolla puolen suomen joukkueen alueella oli suhteellisen suurta siihen suuntaan, että Kärpät on se ainoa oikea joukkue. "Miten sinä voit kannattaa jotain etelän joukkuetta, mehän asutaan pohjoisessa, Kärpät on rautaa" jne. tyylistä kommenttia sai kuulla harva se päivä ympäriltään.
Pohjoisessa asuvana, minun ei ollut mahdollista päästä kovin usein Helsinkiin ja jäähalliin, joten olin urheiluruudun ja hockey nightin varassa, mutta oi, se tunne kun sai nähdä joukkueensa voittavan ja pelaavan taklaavaa kiekkoa noissa paidoissa, välillä hierottiin nenää jos ei pärjätty, tuolloin joukkueessa oli ainakin asennetta. Lisäksi tuo joukkue pelasi liigaa, toisin kuin tämä paikallinen seura. Vuosi 1998 ja mestaruus silloisella käsittämättömän kovalla joukkueella on syöpynyt nuoren miehen mieliin ikuisiksi ajoiksi, tuota kokoonpanoa en koskaan paikanpäällä nähnyt, mutta mukana elin mahdollisuuksieni mukaan.

Pikakelaus tähän päivään, tuo 2011 mestaruus on itselle paljon 1998 lähempänä, koska noita pelejä tuli käytyä katsomassa paikanpäällä ja muistan kun tuo Hentusen läpiajo tuli, hyppäsin kotona sohvalta suoraan sohvan yli sen taakse piiloon kädet korvilla, koska pelotti että kausi oli siinä ja fiilis heti tuon tilanteen jälkeen oli se, että "me muuten voitetaan mestaruus". Ratkaisevan finaalin katsoin monen muun kanssa Nordiksella Brewers' Streetillä ja tunnelma oli euforinen. Tuota mestaruutta tuli juhlittua pitkään ja hartaasti ja myöskin toivuttua siitä melkein yhtä hartaasti.

Moni minua Twitterissä seuraava ja muutenkin minut tunteva tietää, että osaan elää aika vahvasti tunteella ja haukkua huonojen esitysten jälkeen koko seuran alimpaan helvettiin ja usein tunteet ovat siellä laidalla, että tekisi mieli käsitellä jo muutenkin harvenevaa hiuskasvustoa päästä poispäin, mutta tosiasia on se, että rakkaus seuraa kohtaan aiheuttaa kaikki nämä reaktiot, jos ei osaa elää tunteella, ei kannata elää tämän lajin mukana ollenkaan. Haluan aina nähdä joukkueen pärjäävän hyvin ja pelaavan voittavaa, mukaansatempaavaa kiekkoa. Tässä lajissa on vain niin paljon muuttujia jotka ratkaisevat kauden kulun. Aina ei voi voittaa ja tämän seuran kanssa ei näemmä edes joka vuosi, vaan kerran kymmenessä. Tämän kauden alku on näyttänyt juuri siltä tunteiden vuoristoradalta, kuin niin moni aiempi ennen tätä.

Fakta on kuitenkin se, että tämä seura, punaista paitaa aiemmin kantaneet legendat, sen hetkinen joukkue ja elämä sen ympärillä tarjoaa syksystä kevääseen minulle sen paljon tarvitun henkireiän tasaisen tappavan arjen keskellä, enkä voisi kuvitella eläväni ilman sitä, niin hyvinä kuin huonoina aikoina.


Tämä on minun henkireikäni, tämä on rakkaus, tämä on HIFK, en gång alltid.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaikki loppuu aikanaan

Uusi vuosi

Start of the decade